Queer-festivaali: Vastakarvaan

Quebeciläissyntyinen mutta Saksassa asuva Vanessa Chartrand on tottunut taiteidenväliseen yhteistyöhön. Kapellimestarin töiden lisäksi Chartrand on säveltäjä, oopperalaulaja ja koulutettu viola da gamban soittaja. Chartrandin repertuaari kapellimestarina ulottuu vanhasta musiikista kantaesityksiin, ja hän on nostanut omistautuneesti konserttiohjelmiinsa historian unohtamia säveltäjänaisia.

Chartrand toimi kahden vuoden ajan kapellimestari Vladimir Jurowskin avustajana Lontoon Royal Opera Housessa ja Berliinin radion sinfoniaorkesterissa. Viime kesänä hän debytoi Berliinin filharmonikkojen kapellimestarina.

Säveltäjänä Chartrand on kirjoittanut niin konsertti-, elokuva- kuin näyttämömusiikkia. Saksalainen Nachtkritik-teatterisivusto nimesi Chartrandin monitaiteisen ”kyborgioopperan” GAIA vuoden 2021 parhaaksi esitykseksi. Chartrand on säveltänyt musiikit myös Berliinin dokumenttielokuvafestivaalilla palkittuun Maja Classenin elokuvaan A Body Like Mine sekä tekeillä olevaan, kuvataiteilija Iria Leinosta kertovaan Jaana Kyllästisen dokumenttiin.

On selvää, että sopranista Samuel Mariño (s. 1993) on uudelleenmuotoillut oopperalaulajuutta harvinaislaatuisella äänellään, pelottomalla taiteilijuudellaan ja häikäisevällä lavaesiintymisellään konserttilavoilla ympäri maailman. Mariñon teatraalinen tyyli on tunnistettava ja haastaa monia klassisen musiikin sukupuolistuneita esteettisiä käytäntöjä.

Mariño kouluttautui alun perin balettitanssijaksi Venezuelan kansallisessa tanssioppilaitoksessa, mutta aloitti myöhemmin laulu- ja piano-opinnot Venezuelan kansallisessa konservatoriossa. Venezuelan Caracasissa Mariño sai myös ensikosketuksensa ja kipinän barokkioopperaan vanhan musiikin yhtye Camerata Barrocassa, jossa hän työskenteli muun muassa maanmiehensä Gustavo Dudamelin kanssa. Mariño jatkoi lauluopintojaan Conservatoire de Paris’ssa ja on saanut opetusta yhdysvaltalaissopraano Barbara Bonneylta.

Tätä nykyä Mariño laulaa Monteverdin, Händelin, Vivaldin, Gluckin ja Mozartin oopperoiden tärkeimpiä rooleja, ja hänet on nähty niin Toronton Tafelmusik-barokkiorkesterin, Pariisin L’Orchestre de l’Opéra Royal de Versailles’n, Berliinin Saksan sinfoniaorkesterin kuin Norjan kansallisoopperan orkesterin solistina.

Hans Werner Henze (1926–2012) syntyi opettajaperheeseen, joka Hitlerin valtaan noustua kääntyi kannattamaan uutta hallintoa. Isä kaatui vuonna 1943 itärintamalla, ja Hans Werner komennettiin seuraavana vuonna Hitlerjugendiin, josta hän päätyi vähäksi aikaa englantilaisten sotavankileirille. Säännölliset musiikkiopinnot Henze oli aloittanut vuonna 1942 Braunschweigissa ja jatkoi niitä vuonna 1946 Wolfgang Fortnerin johdolla. Samoihin aikoihin hän työskenteli korrepetiittorina Bielefeldin teatterissa.

Maailmansodan päättyminen oli vedenjakaja elämässä ja musiikissa. Henze eteni parissa vuodessa kaksitoistasäveljärjestelmään ja rivitekniikkaan, joita hän sovelsi vuonna 1947 valmistuneessa ensimmäisessä sinfoniassaan. Teoksen kantaesitys Darmstadtin kesäkursseilla epäonnistui puutteellisen nuottimateriaalin vuoksi, mutta uusi yritys seuraavana vuonna sai kannustavan palautteen. Henze piti teosta kuitenkin epäonnistuneena ja muokkasi sen vuonna 1963 niin, että voidaan puhua uudesta sävellyksestä.

Vuonna 1953 Henze muutti pysyvästi Italiaan, Ischian saarelle. Syyksi hän ilmoitti Saksan homofobian ja poliittisen konservatiivisuuden. Avoin homoseksuaalisuus, sitoutuminen radikaaliin vasemmistoon ja etääntyminen tiukan linjan avantgardesta tekivät Henzestä säveltäjänä arvostetun mutta yksinäisen oman tien kulkijan. Ensimmäinen sinfonia oli musiikillisten puutteidensa ohella ehkä myös traumaattinen muisto ajasta, jolloin säveltäjä ei ollut vielä täysin löytänyt identiteettiään.

Henze laati sinfoniasta kokoonpanoltaan suppeamman version vuonna 1991 ja vuonna 2005 neljännen version 15 soittajalle, toiselta nimeltään Kammerkonzert 05. Alkuperäisen sinfonian muunnelmafinaali poistui jo vuonna 1963, ja jäljelle jääneet ääriosat on muokattu uusiksi. Vain keskellä oleva hidas osa, Notturno, säilyi suhteellisen vähin muutoksin.

Tiivistettyyn sonaattimuotoon sonnustetusta avausosasta (Allegro con grazia) erottuu aavemainen ja mystinen tunnelma. Muotoa ei ehkä ole helppo tunnistaa kaukana toisistaan kaartelevista teemoista, jotka rakentavat avaraa tilantuntua ja verkkaan kerääntyvää jännitettä. Con grazia -merkintä lataa atonaalisiin aiheisiin yllättävää sulokkuutta ja vilahtavia kauneusnäkyjä. Jännite purkautuu lopun tuskaisassa leimahduksessa, jonka jälkeen musiikki vetäytyy jälleen arvoitukselliseen perusmoodiinsa.

Notturnon (Lento) yömaisema avautuu idyllisenä puhaltimissa ja matalissa jousissa. Avausosasta vierailevat sordinoidut trumpetit ja oboesoolo, mutta osan rauhallinen tunnelataus tulee jousien melodi­sesta liikkeestä, joka kiteytyy kauniissa alttoviulusoolossa. Henze tuntuu Notturnossa ennakoivan siirtymistään välimerelliseen aistillisuuteen ja vapaampaan käsitykseen modernismista.

Kuten ensiosassa, harppu antaa myyttisen säväyksen myös finaalin (Allegro con moto) avaukselle. Kirpeä soinnunkäyttö ja terävöitynyt liike jatkavat ensimmäisen osan aloitteita ja hakevat niille ratkaisua. Sävelaiheet singahtelevat lyhytjänteisinä, ja kiristyvä jännite napsahtelee col legno -jousissa. Musiikki saavuttaa patarumpujen voimistamana väkivaltaisen huipun, joka jättää jälkeensä vain harpun säestämiä teeman pirstaleita.

Kanadalainen Claude Vivier (1948–1983) opiskeli sävellystä Gilles Tremblayn ja myöhemmin Karlheinz Stockhausenin johdolla. Opintojensa jälkeen hän palasi Montrealiin vuonna 1974, mutta saatuaan valmiiksi rituaalioopperansa Kopernikus hän muutti takaisin Pariisiin. Siellä hän kiinnostui Tristan Murail’n ja Gérard Griseyn tutkimasta spektralismista. Vuonna 1983 Vivierin puukotti kuoliaaksi gaymiesten ryöstömurhiin erikoistunut 19-vuotias sarjamurhaaja.

Lonely Child (”Yksinäinen lapsi”, 1980) on nykyisin Vivierin tunnetuin teos, laaja laulurunoelma sopraanolle ja kamariorkesterille. Vivier kasvoi katolisessa orpokodissa, mutta hänet erotettiin myöhemmin pappisseminaarista homoseksuaalisuutensa vuoksi.

Lonely Child kertoo osaltaan hänen omasta lapsuudestaan. Ranskan- ja toisinaan keksitynkielisessä tekstissä tuosta yksinäisyydestä kasvaa maailmaa syleilevää ja lapsenkaltaista rakkautta. Samalla laulumelodiasta syntyy oma maailmansa, johon kuulija uppoaa.

Lonely Childissä yksinkertaisesta perusasetelmasta kasvaa maaginen, kellojen ja lyömäsoitinten vahvistama rituaali. Erilaiset erikoistehot, kuten mikrointervallit ja laulajan tremolot, istuvat tarkoin kokonaisuuteen. Soittimet tuntuvat menettävän yksilölliset piirteensä ja sulautuvat osaksi harmonista sointia, jonka keskellä ui sopraanosoolo. Musiikissa yhdistyvät täydellinen selkeys ja arvoituksellinen syvyys.

Vivier luonnehti teostaan:

”Lonely Child on pitkä yksinäisyyden laulu. Halusin teokseen täyden ilmaisuvapauden ja sävelsin ilman sointuja, harmoniaa tai kontrapunktia. Halusin työstää erittäin homofonista musiikkia, joka muuntuisi yhdeksi melodiaksi, joka tulisi ’intervallisoiduksi’. Olin säveltänyt ensimmäisen melodian aiemmin kappaleeseen tanssijoille. Kehittelin tästä sävelmästä viisi ’intervallisoitua’ melodiafragmenttia lisäämällä jokaisen sävelen alle yhden sävelen, josta syntyy intervalleja – terssejä, kvinttejä, pieniä sekunteja, suuria sekunteja jne.

Jos lisätään jokaisen intervallin frekvenssit, syntyy sointivärejä. Sen vuoksi ei ole enää sointuja ja koko orkesteri muuttuu soinniksi. Tuon soinnin karheus ja intensiteetti riippuvat pohjalla olevasta intervallista. Musiikillisesti minun piti hallita vain yhtä asiaa, josta jotenkin automaattisesti syntyi loput musiikista, suuria värien säteitä.”

Dame Ethel Smyth (1858–1944) opiskeli kenraali-isänsä vastustuksesta huolimatta säveltäjäksi Leipzigin konservatoriossa opettajinaan Carl Reinecke ja Heinrich von Herzogenberg. Saksassa hän tutustui moniin säveltäjiin, kuten Tšaikovskiin, Griegiin, Dvořákiin, Brahmsiin ja Clara Schumanniin. Kotimaassaan Englannissa Smyth kohtasi vaikeuksia ja vastustusta nais- ja gaysäveltäjänä, etenkin liityttyään vuonna 1910 naisten oikeuksia ajaneeseen suffragettiliikkeeseen (WPSU).

Smyth joutui vankilaan protestoidessaan naisten äänioikeuden puolesta ja luotasi kokemuksiaan filosofisessa oratoriossaan The Prison (1930). Hänen moderniin naisidentiteettiinsä liittyi sekä laaja sivistys että monipuolinen urheiluharrastus muun muassa ratsastuksen, tenniksen ja golfin parissa. Vuonna 1922 hänelle myönnettiin ensimmäisenä säveltäjänaisena DBE-aatelisarvo, mutta hänen teoksensa ovat päässeet laajemmin esiin vasta viime vuosina.

Serenadi orkesterille D-duuri oli Smythin läpimurtoteos, joka valmistui vuonna 1890 hänen päättäessään opintonsa Leipzigissa ja palatessaan Lontooseen. Saksalaisen romantiikan ja etenkin Brahmsin vaikutus kuuluu neliosaisessa teoksessa, mutta musiikin päättäväinen luonne on Smythin oma. Läpi elämänsä Smyth omaksui peräänantamattoman asenteen, joka latasi hänen musiikkiinsa teknisellä osaamisella ja henkisellä lujuudella.

Taidokkaassa Serenadissa on silti kyse romanttisesta teoksesta, jonka äärio­sissa erottuu sinfoninen painokkuus. Ensimmäinen osa (Allegro non troppo) käynnistyy leppeästi keinahdellen ja tuntuu huilun johdattamana hakeutuvan kevyeen serenadityyliin. Kurinalainen sonaattimuoto, esittelyn kertaus ja teemojen rohkea ja määrätietoinen kehittely antavat kokonaisuudelle kuitenkin jyhkeän ilmeen. Sitä herkistävät levennykset sivuteemoihin ja osan rauhallinen päätös.

Kaksi väliosaa ovat soitinnukseltaan kamarimusiikillisia ja perinteisemmin serenadityylisiä, eikä teoksessa ole varsinaista hidasta osaa. Scherzo (Allegro vivace) on iloinen, vaikka hieman akateemisella vireellä, jota elävöittää astetta estottomampi välitaitte (Allegro molto).

Kolmas osa on Brahmsin harrastama intermezzomainen Allegretto grazioso, jota luonnehtivat kaihoisan kauniit puhallinmelodiat ja jousien synkoopit. Ilme muuttuu ankarammaksi välitaitteessa (Molto vivace grazioso), mutta grazioso-merkintä muistuttaa viehkeyden velvoitteesta.

Sinfoninen moodi palaa finaalissa (Allegro con brio), jossa Smyth nujertaa vastukset tahdolla ja taidolla. Sivuteemassa kukkii lempeä tunne, joka kuitenkin yltyy pian fanfaarien kruunaamaksi voitontahdoksi. Sen saavuttamista edeltää lopussa hetken hiljennys ennen komeaa loppuhuipennusta.

Tekstit: Antti Häyrynen