SUOMALAINEN PIANOKONSERTTO

Jaakko Kuusisto, kapellimestari
Sonja Fräki, piano
Joonas Ahonen, piano
Aura Go, piano

Jaakko Kuusisto: Pianokonsertto, op. 33
Lauri Kilpiö: Pianokonsertto ”Shades of Light”, kantaesitys
Aarre Merikanto: Pianokonsertto nro 3

Yhteistyössä: PianoEspoo

Pe 3.11.2017 klo 19:00, Tapiolasali

Kausikorttisarjat:
Platinasarja
Hopeasarja

Liput: Alk. 25/19/11€

Osta lippu

PianoEspoon avauskonsertissa Jaakko Kuusiston ja Lauri Kilpiön tuoreet pianokonsertot avaavat kaksi näkökulmaa oman aikamme konserttokirjallisuuteen. Aarre Merikannon kolmas pianokonsertto puolestaan edustaa säveltäjän myöhäiskauden uusklassismia selkeimmillään.

Suomalainen pianokonsertto

Lyhennetty Paavali Jumppasen tekstistä.

Suomalaisen taidemusiikin perintöä ajatellessa ei tule ensimmäisenä mieleen pianokonsertto. Lienee tarpeetonta pohtia syvemmin, ovatko pianokonsertot jääneet sinfonioiden ja oopperoiden jalkoihin. Sen sijaan voisi olla hyvä tarkastella konserttotraditiotamme niin uusien kuin vanhojenkin teosten valossa. Pikainen listaus 1900-luvun etabloituneimpien suomalaissäveltäjien pianokonsertoista tuottaa yllättävän tuloksen: miltei kaikilla säveltäjillä on niitä, vieläpä tuotantojensa tasokkaina ja originelleina edustajina. Elävien säveltäjien teosluetteloista löytyy vähintään toinen mokoma mielenkiintoisia konserttoja, lisäksi uusia kantaesitetään jatkuvasti.
Konserttojen tyylillinen kirjo on suuri ja teosten esikuvat ovat yhtä moninaisia kuin säveltäjienkin. Menneinä vuosikymmeninä innoittajat löytyvät yhtäältä romanttisista sankarikonsertoista ja toisaalta erilaisista eurooppalaisista sävellystrendeistä.
Musiikki ja sitä ympäröivä kulttuurinen tila ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Tämänvuotisen PianoEspoo-festivaalin alkaessa haluamme kohdistaa huomion erityisesti suomalaisten pianokonserttojen manifestoimalle taidemusiikin moninaisuudelle ja uuden etsinnälle.

AARRE MERIKANNON (1893–1958) kohdalla on ollut tapana korostaa uran tuottamia pettymyksiä. Säveltäjä nostettiin varhain jalustalle ja hänestä puhuttiin sukupolvensa suurena lupauksena, jonka kuitenkin nuoren kansakunnan taidekentän vanhoillistuminen nujersi. Merikanto sai kuitnekinhyvitystä nauttiessaan toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa asemastaan maan arvostetuimpana säveltäjänä. Olympiafanfaarin valtava tunnettuus oli myös jonkinlainen korvaus monen kunnianhimoisemman sävellysprojektin hautautumisesta matkan varrella.
Merikannon pianistisiin visioihin lienee vaikuttanut isä Oskarin leimuava pianismi. Aarren omaa pianotekstuuria on osuvasti kuvattu koloristiseksi.

Kolmas pianokonsertto (1955) on kypsän mestarin teos, jossa käytetyt keinot ovat koeteltuja ja hyväksi havaittuja. Fanfaari julistaa toiminnan alkaneeksi ja heittää kipakasti artikuloivan solistin radalleen. Ensiosa todistaa säveltäjänsä taidoista orkestroijana ja dramaturgina. Toinen osa Pietà on mestariteos, jonka kumarrus Bartókin kolmannelle konsertolle huokuu kollegiaalista itsevarmuutta: Merikanto katsoo musiikillaan suoraan pyhyyttä etsivään sydämeen. Auktoriteettia uhkuva finaali signeeraa Bartók-viittauksen ja raamittaa menevästi alkaneen konserton briljantilla tavalla.

LAURI KILPIÖN (s. 1974) pianokonserton Shades of Light (Valon sävyt 2012–13/2017) tilasi Musiikin aika -festivaali. Teoksen kaksi osaa kantaesitettiin tapahtumassa vuonna 2013. Koko teos kuullaan ensimmäistä kertaa PianoEspoo 2017 avajaiskonsertissa. Kilpiön teosten lähtökohdat ulottuvat ekspressionismista ja uusimpressionismista tekstuurimusiikkiin ja hälymusiikkiin. Kilpiö on sanonut haluavansa luoda intensiivisiä sävellyksiä, joiden ideat ovat kirkkaita ja muodot lujia. Kilpiö on myös erinomainen pianisti, ja hänen musiikkinsa asemoikin instrumentalistit usein heidän virtuoosikykyjensä äärirajoille.

Konserton neljä osaa soitetaan ilman taukoa. Ensiosa Dusk (Hämärä) on puhtaasti hälymusiikkia. Toinen osa Glimmer (Kajo) piirtää ensin näyttävän melodisen kaarroksen ja laskeutuu sitten hämyisten sointikenttien maailmaan. Kolmannessa osassa Lightning (Salamointi) Kilpiö palaa soolopianokappaleittensa nopeisiin kuviointeihin ja tarjoaa samalla teoksen perinteisintä ”konsertointia”; solistilla on tilaisuus briljeerata välkehtivillä repetitiokuvioilla. Epilogimainen Fog (Sumu) on konserton hidas, sointikenttämäinen ja hälyinen päätös. Kilpiö kertoo ”hyödyntäneensä konsertossa monenlaisia sointiobjekteja ja musiikillisia materiaaleja. Kuten valo eri olosuhteissa saa eri sävyjä, myös konserttoni musiikin ilme vaihtelee varsin paljon osasta toiseen.”

Valon erilaisia ilmenemisiä luonnossa peilaava Shades of Light on siis eräänlainen moderni pastoraalikonsertto ja Kilpiö käsittelee musiikissaan eri valotilanteita kekseliäästi. Toki historiallisen pastoraalimusiikin eettinen ulottuvuus on tästä nykyaikaisesta sointimaalailusta kaukana. Jos Kilpiön tämänhetkisille sointivisioille haluaa hakea esikuvia modernismin perinteestä, tulee etäisesti mieleen Pierrot Lunairen elegian sävyttämä aistikkuus.

JAAKKO KUUSISTON (s. 1974) pianokonsertto op. 33 saa avajaiskonsertissa toisen esityksensä. Helsingin kaupunginorkesterin tilausteos kantaesitettiin viime vuonna. Kuusiston moninaiset musiikkipersoonallisuudet luovat pohjaa hänen säveltäjyydelleen. Konsertossa Kuusisto on roolittanut suuren soittajiston taitavasti: kaikki pääsevät pian alusta mukaan ja teoksen kaari luo tunnun yhteisestä matkasta. Täyteläisesti soiva ja jatkuvaksi kirjoitettu äänimaisema antaa levolliseen tahtiin tilaa solistin ja eri instrumenttiryhmien välisille dialogeille.
Konsertossa on hahmotettavissa kolme osaa, mutta kokonaisuus soljuu vailla katkoja. Ensimmäinen osa herättää sointimassat ja luo niille eräänlaisen kollektiivisen hengityksen. Kuusisto on kertonut toisen osan inspiraatiosta ”yölliseltä mereltä, jonka elementtejä ovat omissa valorytmeissään tuikkivat reimarit, loistot, linjataulut sekä merta kaukana kyntävä laiva. Tästä hiljaisuudesta solisti ilmestyy taas pikkuhiljaa mukaan, olkoon vaikka auringonnousua merkiten.” Kadenssi johtaa teoksen rytmikkääseen finaaliin. Solistin rooli on pikemminkin kollektiivinen kuin konserttoperinteeseen usein liitettävä tuittupäinen diiva. Kuusisto onkin kertonut halunneensa hyödyntää pianon kykyä olla ”osana laajempaa tekstuuria […] ja olla mukana luomassa liike-energiaa.”
Ilmiselvästi Kuusiston pianokonsertto kumpuaa minimalismin traditiosta. Omalla tavallaan konsertto tarjoaa kuitenkin kokemuksen pallomaisesta ajasta. Kuusisto kertoo miten loppujaksossa ”ympyrä sulkeutuu vähitellen kohti ensimmäisen osan tunnelmaa, ja teos päättyy samaan tuulenvireeseen, josta se alkoikin.”

 

 

 

Tapahtumapaikasta

Tapiolasali on Tapiola Sinfoniettan kotisali, jossa orkesteri harjoittelee ja pitää useimmat konserttinsa. Tyylikkäässä koivupintaisessa konserttisalissa on 773 paikkaa. Tapiolasali sijaitsee arkkitehti Arto Sipisen suunnittelemassa Espoon kulttuurikeskuksessa, jonne löytää helposti ja pääsee Helsingistäkin hetkessä. Tapiolasalin osoite on Kulttuuriaukio 2, 02100 Espoo. Puh. (09) 816 21 (vaihde).

Lue lisää konserteissa vierailusta